"Samaan aikaan lantisessa Thaimaassa,Mae Sotista Um Phangiin johtavalla Death Highwayksikin kutsutulla vuoristotiella 60-vuotias kauluspaitaan ja nauhalla solmittuihin poikkileikattuihin kumisaappaisiin pukeutunut John kertoo elamastaan.
Avobussin ikkunoista sataa vesi sisaan, silla monsuunikauden rankkasadetta ei pidattele mikaan.
Ulkona on pilkkopimeaa ja sade estaa kuljettajalta kaiken nakyvyyden.
"Oletko sina Henna?
Kuulin sinusta Cocolta. Tiedatko, tyttareni on ikaisesi ja tyoskentelee eräässä NGO:ssa, saanko antaa sinulle hanen numeronsa. Otathan yhteytta."
Yhtakkia Johnin lause jaa kesken, kun songtaewimme pysahtyy akkijarrutuksella.
Kyytiin kipuaa nelja laihaa, rikkinaisiin ja likaisiin ryysyihin pukeutunutta nuorta tyttoa ja poikaa mukanaa suuret perunasakit.
Avobussin ikkunoista sataa vesi sisaan, silla monsuunikauden rankkasadetta ei pidattele mikaan.
Ulkona on pilkkopimeaa ja sade estaa kuljettajalta kaiken nakyvyyden.
"Oletko sina Henna?
Kuulin sinusta Cocolta. Tiedatko, tyttareni on ikaisesi ja tyoskentelee eräässä NGO:ssa, saanko antaa sinulle hanen numeronsa. Otathan yhteytta."
Yhtakkia Johnin lause jaa kesken, kun songtaewimme pysahtyy akkijarrutuksella.
Kyytiin kipuaa nelja laihaa, rikkinaisiin ja likaisiin ryysyihin pukeutunutta nuorta tyttoa ja poikaa mukanaa suuret perunasakit.
"Tiedatko, hekin ovat pakolaisleirilta.
He tyoskentelevat thaimaalaisella maatilalla kaikki ne yot, kun onnistuvat karkaamaan pakolaisleirilta.
Meidan on pakko tehda niin. Emme saa kuin 15kiloa riisia, vahan ruokaoljya ja muutaman kilon jauhoja kuukaudessa. Ei silla ela,
eivat nuoret ja lapset kasva sellaisella ravinnolla.
Siksi meidan taytyy hankkia edes hiukan rahaa jollain keinolla, jotta voisimme ostaa edes vahan lihaa ja kasviksia perheellemme."
Tiukka mutka hiljentaa kaikki kyydissa olijat ja kadet hapuilevat pimeassa avobussin katon metalliputkia.
Yksikin jarrutus ja tayteen ahdettu songtaew heittaa jokaisen matkustajan ulos avonaisesta takaosasta.
John jatkaa pian ja vangitsee kuuntelijan taysin.
"Ei, ei meilla ole lupaa poistua leirista. Me odotamme hyvaa hetkea ja juoksemme pois leirin takaosasta toivoen ettei kukaan nae.
Jos jaamme kiinni, joudumme neljaksi paivaksi pieneen selliin ja vartijat kaskevat maksamaan 500 bahtin sakon. He haluavat juoda.
Se on meille liian suuri summa."
"Ai minako?
Olen kotoisin itaisesta Burmasta, mutta en voi enaa koskaan palata sinne. Minua odottaa elinkautinen vankeustuomio tai kuolema. Toimin hallitusta vastaan, tiedathan.
Olen ollut Vietnamissa USA:n apuna. Mutta he tekevat vain tyhjia lupauksia, kuten Rice heratti toivon paasta USA:han vuosi sitten. Hallitukset ovat aina tuollaisia.
Paasin Thaimaahan, mutta Bangkokissa he syyttivat minua murhasta.
Kaikki kaskivat tunnustamaan teon, mutta Henna, enhan mina voi valehdella itselleni ja tunnustaa. En vain voinut.
Sain 14-vuoden tuomion, mutta Kuningas armahti minut ja paasti vapaaksi seitseman vuoden jalkeen, vuonna 1997.
Opettelin englantia itsekseni. Sain kasiini ensimmaisen kappaleen eraasta englanninkielisesta kirjasta. Ensimmaisella kerralla en ymmartanyt mitaan.
Toisella kerralla en myoskaan. Luin kappaletta niin kauan, etta paasin juonesta kiinni ja sen jalkeen pengoin vankilan roskiksista joka paiva kirjoja, joita vartijat heittivat pois lansimaalaisilta vangeilta.
Olen hamunnut pitkaan Oxford-sanakirjaa, voitko lahettaa sen minulle jos palaat Um Phangiin? Vaikka vain valokop..."
Johnin puhe keskeytyy taas, silla kyytimme pysahtyy yhtakkia.
Yolla on satanut niin paljon, etta monen metrin levyinen mutavyory on katkaissut ainoan tien Mae Sotin ja Um Phangin valilla.
Kuljettaja kaskee yhta pakolaisleirilaista menna tarkistamaan miten syva vuorilta alas virtaava mutavesi on.
Kyydissä salamatkustanut teinipoika kulkee lapi vesimassan ja lillu ulottuu aina puoleen reiteen asti.
Virta on niin voimakas, etta heiveroinen poika joutuu pitamaan maissin varsista kiinni ettei kaatuisi.
Odotamme yli puoli tuntia rankkasateessa, ennen kuin ohiajava rekka ylittaa virran ja kuskimmekin uskaltaa ajaa tiesulun lapi.
Paasemme viisi kilometria eteenpain ja matka pysahtyy jalleen.
Mutavyory on katkaissut tien monesta kohdasta.
Neljan tunnin matka perille on jo kestanyt kuusi tuntia.
Aamu alkaa valkenemaan ja sade loppuu vihdoin.
Nelja pakolaisnuorta hyppaa akkia bussin kyydista pois ja katoaa kaksimetrisen maissipellon syvyyteen yhta nopeasti kuin he juoksivat tullessa bussin kyytiin maissipellosta.
He maksavat kuskille 120 bahtia, enemmän kuin moni tienaa päivässä ja enemman kuin kukaan muu kyydissa olijoista maksaa koko matkasta Mae Sotiin.
"He pelkaavat vartijoita ja joutuvat siksi hyppaamaan kyydista jo nyt pois. Leiriimme on matkaa viela yli viisi kilometria, mutta heidan taytyy kulkea koko matka syvalla maissipellossa mutkitellen. Heilla ei ole varaa jaada kiinni.
Kuljettavat rahastavat heilta liian suuret summat. Niin emme jaa kiinni eika kuski paljasta meita vartijoille."
Muutaman kymmenen minuutin kuluttua ohitamme pakolaisleirin olkikattoiset majat. Alueen, joka on yli 30 000 Myanmarin pakolaisen koti.
Nilkoista hartioihin asti aseistettu vartija pysäyttää automme ja tarkistaa matkustajat ja heidän henkilökorttinsa. Istun värjötellen huppu päässä nuokkuen, kun yhtäkkiä vartija riuhtaisee huppuni pois päästä ja vaatii kertomaan kuka olen ja mitä teen autossa.
"Ei, en ole paikallinen. Olin täällä ystäväni kanssa katsomassa vesiputouksia.."
Onneksi ajatukseni toimivat nopeasti ja ehdin heittämään Johnin antamat Burman demokraattisen puoleen lehdet auton seinän ja penkin väliin. Samoja lehtiä uhkarohkeat Myanmarilaiset salakuljettavat vankeustuomion uhalla monien mutkien kautta maahansa Thaimaasta.
En haluaisi olla se henkilö, joka jää lehdistä vartijan haaviin..
Nappasin kirjoituksen Thaimaan aikaisesta matkablogista tuomaan seikkailufiilistä toimiston kahvitauolle..
seikkailu kiehtoo ja tuo monenlaisia muistoja:)
Millaisiin seikkailuihin tai yllättäviin tilanteisiin olette joutuneet?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti